Se on demokratian viimeisiä todellisen tasa-arvon
temppeleitä, jossa jokainen katsomatta mihinkään yleensä niin määrittävään
tekijään voivat hiljentyä sivistyksen ääressä, Lindgrenistä Leinoon, hattivateista
Haavikkoon, kukin tavallaan, kukin halullaan. Autottomat pääsevät sinne autottomasti,
verkottomat verkkoon, lehdet lukee tilaamatta ja kortin saa luotto ja
tulotiedoista riippumatta.
Voi sinne mennä, kun ei muuta paikkaa ole, voi löytää sieltä
itsensä ja toisensa ja koko maailman ja paeta sinne voi, kun on kylmä ulkoa tai
sisältä.
Halutessaan saa olla yksin ilman yksinäisyyttä, yksin
ihmisten keskellä, tuntea itsensä olemassa olevaksi ja oikeutetuksi, vanha tai
nuori, keskittynyt tai syrjäytynyt.
Siellä lapsi löytää lukemisen, jota ei pysty löytämään
samalla tavoin joulupukin tuomasta satukirjasta, koska joulupukin säkissä ei
ole sitä samaa tunnelmaa, sitä joka syntyy ympäröivästä houkutuksesta
lukemiseen, pakahduttavaan lukemisen haluun, joka myöhemmin saattaa johtaa
sivistykseen ja parempaan ymmärrykseen eksistenssistä.
Jos tämä paikka korvataan automaatilla tai siirretään
palveluna useiden kilometrien päähän, niin se on kuin amputoitaisiin
asuinalueelta sen hypotalamus.
Kerran eräs nuori poika, joka tunsi olevansa erilainen,
sisältä kipeä, ei löytänyt paikkaansa maailmasta, kunnes löysi tämän temppelin ja
sai avun, ilman lääkkeitä, ilman diagnooseja. Sanoista ja sävelistä, joita täällä
ilmaiseksi jaettiin tuli suuri lohtu, usko tulevaan.
Jakaa Saarikoski ehtoollisviinin,
Linna öylätin,
Kierkegaard rippinsä antaa,
kuullaan saarnassa Salamaa,
Fjodor pistää katumaan,
Melleri sielustaan veisaamaan.
Viekää vaikka kirkko, siellä ei ole kuin yksi kirja, mutta
älkää jumalauta kirjastoa.